Helin blogi, osa II
02.09.2008: PP 12
Ei, nej, no, nein, nee, nei, não, nie, non, nie, ej, degil, nem, njet. Ei mitään, edelleenkään.
Testipäivä lähestyy ja odotan sitä pelon sekaisin tuntein. Olen jo henkisesti varautunut siihen että nega tulee mutta miten mä reagoin siihen (töissä) niin se onkin eri asia. No, en ainakaan pahemmin kun tänään kun kuulin taas yhden uuden raskausuutisen. Se oli rankkaa minulle ja raskaana olevalle. Olinkin jo aavistellut sellaista mutta ajattelin että nuori nainen jolla ei ole vakituista miestä ja muutenkin elämä enemmän ja vähemmän sekaisin ei vielä tekisi lasta. Hän tietää tilanteemme ja sen takia asian kertominen oli rankkaa molemmille. Erosimme kyyneleet silmissä. Sanoin hänelle suoraan että olen onnelinen hänen puolesta mutta en aio hyppiä onnesta. Ja hän ymmärsi sen. Lähdin töistä ajoissa enkä edes voinut kuvitella että olisin mennyt työkaverin läksiäisiin.
Elämä kohtelee meitä epäreilusti. Yritän pitää positiivisen mielen yllä mutta minkäs teet kun se läiskii paskaa päin naamaa. Miksi hän mutta ei me. Tunnen oloni enemmän ja enemmän yksinäiseksi enkä enää tiedä kenelle soittaisi tai kertoisi tunteista jotka vaan velloo ja velloo sisällä. Kukaan ei voi ymmärtää. Sydämeen sattuu niin helvetisti ja tuntuu että se on tulossa rinnasta ulos. Kyyneleet kirveltävät silmäkulmassa. Tupakkaa palaa. Aivan sama.
Älkää säälikö, älkää sanoko että kyllä se olo helpottuu kun meillä on oma lapsi jota myös TE odotatte jo kovasti, älkää pitäkö kannustuspuheita. Nyt niitä ei vaan jaksa lukea.
06.09.2008: Uusi aika alkoi
Mä en tiedä mitä kirjoittaisin. Mä olen miettinyt tätä asiaa nyt jo toista viikkoa ja olen edelleen epävarma. Olen jakanut teidän kanssa aika henkilökohtaisia tunteita, surullisia ja iloisia. Olette lukeneet uskollisesti blogia ja joka kerta kun kirjaudun tänne niin aina kävijämäärä on nousuut hurjasti. Välillä epäilen, että ketkä kaikki täällä käy kun laskurin lukumäärä on jo valtava. Olen siis toisaalta teillä tämän velkaa, tiedon tämän hetkisestä olotilasta. Se ei ole sitä miltä se ensin näytti.
Eilen heräsin normaalisti klo 5.30, tein apteekin raskaustestin samantien. Se näytti yhtä viivaa. No se oli ihan odotettavissa. Jätin aamuhormonit ottamatta. Kuvaaja ja äänimies tuli kuuden aikaan kuvaamaan fiiliksiä jotka oli aika normaalit. Lähdin seiskan aikoihin Väestöliittoon verikokeeseen. Siinä kesti se muutama minuutti. Siitä sitten normaalisti töihin. Kello tuli kaksi ja soitin Väestöliittoon raskaustestin tuloksesta. Hoitaja kertoi tuloksen olevan positiivinen. -"MITÄ?? Katsoitko sä nyt oikean ihmisen tulosta?" -"Kyllä." -"Oletko sä nyt ihan varma?" -"Kyllä. Tarkistan vielä paperista. Kyllä, tulos on vahva positiivinen." -"Miten se on mahdollista? Apteekin pissatesti näytti negatiivista." Ja siitä se sitten lähti, tunnevyöry.
Itku, hämmennys, tuuletus, jalat takaisin maan pinnalle. Nyt ei pidä juhlia. Ultra on vasta kolmen viikon päästä eli 26.9. ja sillon vasta näkee että mitä siellä on. Kuten jo aikasemmin kirjoitin, kaksi aikaisempaa positiivista on mennyt kesken. Ja sen takia mietin pitkään kirjoitanko vai en. Nyt otetaan lungisti. Mut silti. Mä oon todella hämmästynyt. Mulla ei ole edelleenkään mitään fiiliksiä, ei niin minkäännäköisiä. Väsyttää vaan aivan hullusti koko ajan. Kaipa sekin on oikea oire. Ajattelin tehdä uuden pissatestin huomenna. Jos se näyttää edelleen yhtä viivaa niin sit mä soitan Väestöliittoon ja haluan uuden verikokeen.
Rakkaat ystävät, mä toivon että tästä oltaisi ihan hissukseen. Älkää PLIIS kertoko tätä hyvää uutista maailmalla ihan sen takia koska mitä vaan voi vielä tapahtua. Jos haluatte iloita mun ja muiden lukijoiden kanssa niin kirjoittakaa se tänne blogin kommenteihin. Nyt eletään niin veitsen terällä että mikä vaan voi mennä pieleen. Toivotaan että pääsen edes ekaan ultraan asti ilman komplikaatioita. Kuulostaapa hassulta.
Mutta tällaista täällä. Tupakka ja viina jäi (kauheat nikat). Paino on edelleen laskussa. Juhannuksesta on tippunut 4,4 kg ja lasku sen kuin jatkuu. Tämä uutinen tosin nostaa painon nousuun mutta se ei Todellakaan haittaa. Edessä on monet bileet ja monet huijaukset miksi en juo. Toivottavasti ne menee läpi. Mun piti mennä keuhkoröntgeniin kehkokuumeen jälkitarkastukseen mutta sekin jää väliin. Jihuu.... Nyt pitää katsoa et mitä kaikkea mä saan tehdä ja syödä ja mitä en. Auttakaa jos jaksatte. Teillä on suurimmalla osalla kokemusta tästä. Palaan asiaan taas ensi viikolla. Niin, nyt on raskausviikko (rv) 4.
26.09.2008: Taisto III:n muistolle
Kello 10 koko maailma särkyi, taas. Ahdistaa, puristaa, päässä humisee, missä mä oon. Miksi tää tapahtuu aina meille. Miksei siitä unelmien unelmasta voinutkaan tulla totta. Eikö me ansaita tätä seitsemän vuoden todella kovan yrittämisen jälkeen. Itkettää, molempia. Kumpi lohduttaa kumpaa. Vatsassa velloo. Oksettaa. Lääkärikin oli itkun partaalla. Onhan hän tehnyt tätä meidän kanssa viitisen vuotta.
Tuulimuna. Ikuinen kirous. Tulevaisuus on harmaa. Lääkäri oli positiivisella mielellä ja sanoi että raskaus on aina vaan todennäköisempää. Miksei musta kuitenkaan tunnu siltä. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Meille ei vaan ole tarkoitettu lasta. Raastava kipu sydämessä. Koko kroppaan sattuu. Onneksi Toni on lähellä.
Kolmannen keskenmenon jälkeen tehdään kromosomitutkimus (HAB-tutkimus) kummallekin. Se tehdään kahden kuukauden kuluttua raskaudesta. Älä kysy mitä tutkimukseen kuuluu, en tiedä. Koko tämän päiväinen vastaanotto on sumun peitossa. Onneksi kuvaaja oli mukana niin voi jälkikäteen katsoa mitkä olivat ohjeet. Sen muistan, että vasta viikon päästä menemme Kättärille kaavintaan. Ensin odotamme jos sikiöpussi tulisi itsestään ulos. Niin ja lääkäri suositteli lääkkeellistä tyhjennystä koska kolmas kaavinta ei tee hyvää kohdulle. Ymmärrän. Mutta viikko pitää kantaa tätä sisällä. Voin mennä aikasemminkin jos halua mutta tämä oli lääkärin suositus. Katsotaan. Jos mitään ei tapahdu keskiviikkoon mennessä niin torstaiaamuna menen syömättä ja juomatta osastolle. Samalle osastolle missä on myös abortin tekijät. Ja käytävän toisella puolella on synnyttäjät. Kauhea kokemus joka tasolla.
Mä en jaksa puhua tästä enää. Huomenna on Umpimähkä. Sinne on mentävä. Saa nähdä kuinka käy.
30.09.2008: Suuntana parempi päivä
Tänään oli pakko käydä suihkussa, pukea ja syödä koska mulla oli silmäleikkauksen tarkastusaika Lauttasaaressa. Aikaa ei voinut siirtää koska se oli jo myöhässä ja seuraava aika olisi mennyt yli kuukauden päähän. Mutta se ei haitannut. Ulkona paistoi aurinko ja oli mukavan kirpakka ilma. Ja se teki hyvää. Silmätarkastuksen jälkeen intouduin menemään Itikseen ostoksille. Tulos: uudet farkut. Juuri kun oli saanut mielen hieman virkeämmäksi niin kohtu muistutti itsestään antamalla kunnon krampin joka veti melkein kaksinkerroin. Siihen jäi into ja hyvä mieli ja oli siis aika lähteä kotiin.
En ollut siis tänäänkään töissä. Nyt en edes yrittänyt. Mutta nyt on jo parempi mieli ja huomenna menen töihin. Otan kunnon särkylääkekuurin niin kohtukin jättää mut rauhaan, toivottavasti. Suru ei tule koskaan lähtemään pois ja nyt se on lähempänä kuin aikaisemmilla kerroilla. Mutta en anna sen musertaa. Olen vahva ihminen ja olen selvinnyt muistakin keskenmenoista kunnialla. Älkää luulko että yritän haudata sen enkä anna itselleni tarpeeksi aikaa surra. Kyllä, suren koko ajan mutta se ei saa rajoittaa elämääni liikaa. Jokainen suree omalla tavallaan ja tämä on minun tapani. Sain koko eilisen päivän miettiä asioita, luin tukipalstoja netistä ja muiden kertomuksia kuinka he ovat selvinneet tästä ja sen takia nyt on parempi olo. Sain ns vertaistukea. Jos ajatus jää junnaamaan paikoilleen niin silloin surusta ei pääse ikinä yli. Ja nyt kun minulla on voimia jatkaa elämää, voin keskittyä Tonin hyvinvointiin. Tiedoksi, että myös hän voi huonosti vaikkei sitä näytäkään.
Mun ja Tonin rakkaus on syventynyt entisestään. Jollain tällaiset kokemukset erottaa mutta meillä se yhdistää. Olemme taas lähempänä toisiamme kuin koskaan. Muistatteko sen tunteen kun odotitte poikaystäväänne kylään ettekä malttanut pysyä nahoissanne. No, siltä musta tuntuu joka ilta kun odotan Tonia töistä kotiin. Ja se on mahtavaa. Myös sen tunteen antama voima puskee mua eteenpäin. Ja se on vahva voima.
Näihin tunteisiin lopetan ja palaan viimeistään kun menen / tulen Kättäriltä.
29.06.2009: Lahja
Olen pitänyt tarkoituksella taukoa kirjoittamisesta. Siihen on syynsä. Jos luitte edellisiä kirjoituksia niin kaikki ei ole mennyt ihan nappiin. Ensin kierto ei alkanut ja sit kuulin että kohtuun on jäänyt veri onteloon eikä se pääse sieltä itse pois. Aloitin Divinan. Ja lopetin. Sitä en kertonut, että lääkäri laittoi tekstiviestin että pitää tehdä raskaustesti. Just joo. Niinkuin siitä olisi apua.
Tein seuraavana aamuna pissatestin ja ennenkuin pääsin edes pöntöltä ylös niin tikussa oli kaksi todella voimakasta viivaa. Ensimmäinen reaktio oli että "Voi helvetti". Mä en jaksa tätä paskaa. Mä en jaksa taas yhtä keskenmenoa lisää ja sitä hemmetin rumbaa mihin viimeksi meni puoli vuotta. No, kävin Väiskissä verikokeessa ja lääkäri soitti iltapäivällä. Raskaushormoniarvo oli 9176. Siis 9176 mikä on todella korkea. Yleensä PAS:n jälkeen se on ollut n 1000 kieppeillä. Täytyy jossain vaihessa oikein tarkistaa koska kaikki on täällä ylhäällä.
Ja siis jos nyt laskitte yksi + yksi niin tajuatte että raskaus on alkanut täysin luomusti. En ole ottanut mitään muuta hormonia kun Terolutin millä lähtee kierto pyörimään. Taisin aikaisemmin kirjoittaa, että mulla oli NYC:ssä rinnat kipeät. No ne olivat edelleen ja alavatsaa pisteli edelleen. Niinkuin juuri ennen kuukautisia. No, se ei ollutkaan kuukautiskipua vaan minimini alkio kasvamassa mun kohdussa. Voitko kuvitella???? Mä en.
No, piinaviikot alkoi 17.6.09 koska eka ultra oli vasta tänään 29.6.09. Juhannus meni erittäin rauhallisesti samoin tämä viikonloppu. Viime viikon torstaina heräsin siihen että rinnat ei ole enää kipeät eikä vatsaa nipistele. Ja samalla huomasin, että olin alkanut vuotaa, en paljon mutta riittävästi. Ja sehän ei tiedä hyvää. Ainakaan mulla. Viikonloppu meni aika masentavissa merkeissä ja tupakkakin alkoi taas maistua. Me oltiin jo molemmat luovutettu. Tänään mentiin ultraan asenteella että tämä oli taas tässä. Olin valmistautunut sanomaan lääkärille että haluan kaavintaan mahd. pian ettei tarvitse taas odotella puolta vuotta kohdun tyhjentymistä. No sitä lausetta ei sit tarvinnutkaan sanoa...
Ultran sondi sisään ja kuva näkyviin ja siellä se oli. Sydän sykki iloisesti kaikesta negatiivisesta asenteesta huolimatta. Alkio on 10,8 mm pitkä ja viikkoja on 7+2. Laskettu aika on näiden tietojen perusteella 12.2.2010. Pikku alku sai alkunsa New Yorkissa toukokuun lopulla. Joko itkettää? Niin muakin. Ja paljon. Sain oikein neuvolakortin omilla tiedoilla (kenenkäs muun) ja huomenna pitäisi varata aikaa neuvolaan. Lääkäri on niin mahtava tyyppi että se ultraa mut kesken lomaansa eli parin viikon päästä. Hän sanoi käyvänsä Väiskissä lomalla ja haluaa samalla ultrata meidät. Hän on myös niin kiinnostunut tästä tilasta ja yhtä hämillään kuin mekin. Jos tätä ultraa ei olisi niin seuraava ultra olisi vasta neuvolassan viikolla 11 mihin on viisi viikkoa. Siinä vasta piinaviikot. No, nyt ei tarvitse odotella kun muutama viikko. Apua!!!!
Me haluttiin pitää tämä salassa eikä kauheasti kailottaa. Eikä kailoteta nytkään. Teille rakkaat ystävät on varmaan sanomattakin selvää ettei tämä tieto lähde tästä blogista eteenpäin. Me kerrotaan myöhemmin jos on vielä jotain kerrottavaa. Nyt mennään päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, ultra kerrallaan. Mitä vaan voi tapahtua.
Että tällaisia uutisia. Työnimi on Lahja koska tämä on luomu ja muut raskaudet ovat olleet PAS:n tulosta. Ne ovat menneet kesken ja sen takia vaihdettiin työnimeä. Ei tule pahaa karmaa. Seuraavissa jutuissa siis kerron raskauden ihanaa arkea niin pitkälle kun sitä riittää. Huomaatko että oon edelleen aika negatiivinen. Se taitaa olla itsesuojeluvaistoa. Palataan asiaan.
P.S. Saatiin eka kuvakin Lahjasta :)
